Carl Van Vechten
Kissat tai ainakin meidän kissat käyttäytyvät oudosti aina tähän aikaan vuodesta. Yleensä nuo vapaasti ulos ja sisään kulkevat kolliveljekset pysyttelevät kotinsa lähituntumassa (kissuttelun kuulo etäisyydellä), mutta annas olla kun tulee elokuu niin aina jompikumpi katoaa päiväksi pariksi. Ja kun se ei ole heidän tapaistaan, niin mammahan (siis minä) huolestuu välittömästi. Siis siitäkin huolimatta että näin tapahtuu suunnilleen joka vuosi...Näin siis Nemon viimeksi sunnuntaina ja tiistaina töistä tultua alkoi jo huoli kasvaa suuremmaksi. Lähdettiin huutelemaan noin kilometrin päähän, yksityistiemme alkupäähän. Ja eikös tuo kollin roikale ilmesty metsästä surkeasti mouruten ja koko matkan kotiin naukui ja maukui ja heittöytyi välillä mamman jalkoihin kieriskelemään. Ihan kuin olisi ollut eksyksissä ja onnellinen siitä kun joku tuli pelastamaan. Kotona maistui niin ruoka kuin juoma ja sitten taas häipyi omille teilleen, nukkumaan parvekkeelle tai minne lie. Aamulla tuli kuitenkin syömään ennen kuin lähdin töihin ja taas kotiuduttuani kovaäänisesti maukuen ruokailemaan. Ehkä se on taas tältä vuodelta ohi, jollei Into innostu lähtemään seikkailulle.... Kuviakaan en noista karvapojista ole juuri saanut , niin vähän ovat kotona olleet. Mutta etsintä matkalta löysin kauniin höyhenen :).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti